Who am I?

Sitä voi kysellä itseltään vaikka koko elämänsä. Kaikkea pitää kokeilla. Osa jutuista jää huomaamatta, joitakin asioita emme opi koskaan. Niin kuin viisaat sanoo, ainoa stabiili asia on se, ettei mikään ole stabiilia. Joten, ajatellen kuinka monta kertaa ihmisen persoonallisuus muuttuu elämän aikana.. ollaanko me oikeastaan koskaan, keitä me ajatellaan olevamme?

 

Kai se on tyypillistä, että yhden elämän sisällä on useampia elämiä. Jokainen vuosikymmen mun elämästä on ollut todella erilainen. Ensimmäiset kymmenen vuotta olin melko ujo ja vierastin ihmisiä, ja siitä seuraavat kymmenen otin menettämiäni asioita kiinni ja yritin rikkoa aiempaa kaavaa. Tein paljon virheitä.. en ollut lojaali asioille, joita olisin tarvinnut itseltäni ja luultavasti kahdestakympistä kolmeenkymmeneen olen ja tulen hyvittämään niitä itselleni. Tällä kertaa kuitenkin rauhassa. Kahdenkympin yli mentyäni luulen, että olen viimein saanut työkalut onnellisuuteen. Jotkin suurimmista opetuksista olen oppinut mokien, kivun ja uhrauksien kautta, mutta kaiken sen kokeneena musta on tullut parempi ihminen.

Elämä ei juurikaan kysele valmiutta käsitellä menneisyyden skeidoja. Syiden ja seurausten pohtiminen on vienyt ison osan mun kapasiteetista, mutta luulen selvinneeni kaikista mun isoimmista möröistä. Kasvamisen kanssa ei mun mielestä ikinä kannattais kiirehtiä, vaikka välillä onkin helvetin raskasta odotella sitä, että olis viimein valmis.. mutta kypsymisen tulokset näkee vasta vuosien päästä. Jos niitä oppii näkemään.

 

Matkan varrella mä oon oppinut olemaan iloinen pienistä asioista. Hetkistä.. koska mä tiedän miten harvinaisia ne on. Nautin pienistä voitoista ja oon oppinut kiittämään itseäni siitä kun oon saanut jotain tehtyä. Mä olen pelännyt epäonnistumista, ollut lamaantunut enkä oo pystynyt liikkumaan mihinkään suuntaan.. mutta mielumin silti toimin kuin kadun katsoessani taaksepäin. Niin kuin kirjoitin viimeksi - mitä muuta tää maailma on kuin meidän osteri?

 

Tässä on kaksi yksinkertaista motivaattoria, mitkä kuulen päässäni, kun haluan luovuttaa tai jättää jotain tekemättä:

Eräs nainen kysyi Gary Vaynerchukilta paria sanaa antamaan motivaatiota, kun tämä oli allapäin. Vastaus kuului: ”Sä kuolet.”

Jos toi ei tsemppaa sua, oot melko menetetty tapaus.

 

Toisen sitaatin näin Instagramissa pari päivää sitten.

”Yksi elämä. Vain yksi. Miksi emme juokse villeimpiä unelmiamme kohti kuin olisimme tulessa?”

Clichét on niin aliarvostettuja. Joku on tavoittanut suuren viisauden ja me loput nauretaan sille. Kyllähän monet niistä kuulostaa ihan helvetin pelleiltä, mutta se ei tarkota ettei ne olis totta. Oli miten oli, jälkimmäinen sitaatti kaikissa muodoissaan on auttanut mua tajuamaan sen, että me itse luodaan se häkki, missä me eletään. Kaikki on kiinni siitä, mitä me valitaan. Niin moni luovuttaa yrittämättä. Kuolema on pelottava ajatus, mutta monelle on vielä pelottavampaa elää. Tiedän kyllä senkin kun tuntuu, ettei pysty. Pelko voi olla nielaisevaa eikä sitä kiinnosta, kuka sä olet. Just siksi pitäis pitää kynnys matalalla, minne se kuluu. Enemmän ballsseja ja sitä kautta onnistumisia.

 

Vaikka toisinaan oon toivonut olevani erilainen, jotkut piirteet ovat pysyneet muuttumattomina läpi elämän. Tykkään antaa enemmän kuin himmailla. Yleensä ihmisten kanssa. Saan kavereita helposti. Kiinnyn ja luotan helposti. Vaikka se välillä ampuukin mua jalkaan, oon silti sitä mieltä, että se on yksi mun parhaista puolista. On onnekasta pystyä kiintymään.. tai ainakin hyvänä päivänä tuntuu siltä.

Kuitenkin, terveellisimpiä asioita, joita oon oppinut hiljattain on ollut kiusauksen vastustaminen ja se, että oon oppinut sanomaan ’Ei’. Tunnistan mikä on mulle hyväks ja mikä ei. Tiedän rajat. Se on sitä kuuluisaa henkistä vahvuutta, mikä on todellakin tavottelun arvosta. Se kerryttää itsekunnioitusta - me kuitenkin annetaan itse ne aseet, millä sallitaan vetää itseämme turpaan.

 

Kehitystä on tapahtunut monella tasolla.. välillä on vaikeaa hahmottaa, onko suunta ollut eteen- vai taaksepäin. 5 tai 10 vuotta sitten en olisi voinut ajatella lakkaavani tekemästä jotain sen takia, mitä sanottavaa jollain olisi siitä. Nykyään olen oppinut olematta menemättä aina vaikean kautta. Suhtaudun asioihin sydämellä ja annan itsestäni ainoastaan, kun sille on tilaa. Tää oikeastaan tekee mut todella surulliseksi, koska sanomalla tämän, ymmärrän että oon menettänyt osan siitä vahvuudesta, vapaudesta ja lapsellisesta naiiviudesta, joita mulla oli skidinä. Rohkeudesta ajatella, että mulla on väliä.

Nykyään en enää yritä niin kovaa. Yritän olla ottamatta asioita niin henkilökohtaisesti. Oon oppinut olemaan jakamatta jokaista puolta itsestäni kaikkien kanssa, koska mäkään en ansaitse tulla kiusatuksi sen takia, kuka mä olen. Mä en enää jaksa opettaa ihmisiä, jotka eivät halua ottaa mitään vastaan. En enää pistä energiaani siihen, että yrittäisin korjata jotain, mille en mahda mitään. En enää suostu repimään itseäni auki pienten henkilökohtaisten voittojen takia. Niin kivuliasta kuin se onkin, yksi aikuisuuden tärkeimmistä opeista tähän mennessä on ollut irtipäästämisen taito.

 

Kuitenkin, teen asioita joihin uskon. Ainoat asiat, joita oikeasti haluan on olla mahdollisimman hyvissä väleissä itseni kanssa ja tehdä asioita, jotka on mulle tärkeitä. Tänä vuonna oon lakannut tuhlaamasta aikaani ja oon konkreettisesti alkanut tekemään asioita. We ain’t getting any younger here. Parin viime vuoden aikana mun identiteetti muusikkona ja kirjoittajana on vahvistunut ja oon viimein valmis tekemään duunia niiden asioiden eteen. Me ansaitaan olla, keitä me halutaan olla.

Jos oon aiemmin joutunut hyvittämään itselleni asioita, joita oon menettänyt, toivon että nyt voisin saada takaisin osan niistä jutuista, joita mulla on ollut. Mun viimeinen vaihtokauppa on tapahtunut itsepäisyydestä, motivaatiosta ja naiiviudesta realismiin, skidiin introversioon ja selviytymistaitoihin. Surullista, eikö? Tästä eteenpäin yritän valita paremmin.

 

Vielä yksi cliché: ”Olet ainoa asia, joka jarruttaa itseäsi.”

Well ain’t that the goddamn truth.

 

/H

MutsinSänky.JPG

 

Who am I?

You can be asking that all your life. Gotta try everything. Some things stick without us even knowing, some we never learn. Like the wise say, the only stable thing is that nothing is stable. Hence, considering how many times our personality changes during our lives.. are we actually ever the people we think we are?

 

Guess it’s typical human life to have different lives in one. Every decade of mine have been very different. The first ten I was quite shy, shun people and the next ten I spent catching up, trying to break the mold. I made a lot of mistakes.. failed to be loyal to the things I would have needed from myself, and guess from 20 to 30 I have and continue to make up for that. This time in peace though. After passing 20 I think I finally have found the tools for happiness. Some of the greatest lessons I have learnt through mistakes, pain and sacrifice, but having gone through all that I think has made me a bigger person.

Life hasn’t exactly asked for me to be ready to deal with all the issues of my past. It has taken a lot of my capacity to ponder matters of cause and effect, but I think I’ve pretty much survived my biggest bogeymen. This I think is something that should not be rushed, although it’s tiring as hell to wait to finally be ready.. but with maturing progress is seen after years. If one learns to see it.

 

Through my journey I have learnt to be thankful for little things. Moments.. because I now know how rare they are. I enjoy small victories and I’ve learnt to thank myself for making something happen. I’ve been afraid of failure, stagnated and afraid to move in any direction.. but I’ve thought it’s better to act rather than look back in regret. Like I said the last time - what else is the world but our oyster?

 

Here are two simple motivators I hear in my head when I think about quitting or bailing from doing something:

There was a woman who walked up to Gary Vaynerchuk and asked him for ”three words to give her motivation when she was down.” He replied: ”You’re gonna die.”

If that doesn’t get your ass up, you’re pretty much a goner. 

 

The other quote I saw on Instagram the other day.

”One life. Just one. Why aren’t we running like we are on fire towards our wildest dreams?”

Clichés are so underrated. Somebody has captured the gist of life and the rest of us laugh. Many of them do sound like complete crap though, but it doesn't mean they ain't true. However, the second quote in all its forms brings me realization: we build the cage we live in. It’s all about what we choose. So many fall without trying. It’s scary to die but for many it’s way scarier to live. Yet, I well know the feeling when you can’t. Fear can be devouring and it doesn’t care who you are. But that’s why we should keep the bar low where it belongs. More cojones and through that, success.

 

There are things I’ve managed to keep through life, even if sometimes I’ve wished to be different. I like to give a little too much rather than hold back. Mostly with people. I make friends easily. I attach and trust easily. Even if it shoots me in the leg every now and then, I think it’s one of my best traits. Feeling affection is a blessing.. at least on a happy day.

Yet, some of the healthiest things I have learnt lately have been resisting temptation and saying ’No’. Recognizing what is and is not good for me. Knowing limits. That’s that famous mental strength and definitely worthy of pursuing. It gains a lot of of self-respect, see - we are the ones who give the guns we are hurt with.

 

There’s been development on many levels.. sometimes it’s hard to see if it’s forth or backwards. Going back 5-10 years, I would’ve never thought I’d stop doing something because of what someone had to say about it. Today I have learnt not to always go the hard way. I put my heart where it fits and I will give of myself only when I see there’s room. It actually makes me incredibly sad, because by saying this I realize I have lost some of that strength, freedom and beautiful childish naiveness I had as a kid. Audacity to think that I matter.

Now I don’t try so hard anymore. I’m trying not to take things so personally. I have learnt not to share every side of myself with everyone, because I’m frigging tired of getting mocked for who I am. I won’t try to teach someone who’s not willing to take anything in. I won’t put energy in trying to fix things I have no power over. I refuse to rip myself open for a small personal victory. Painful as it is, one of the biggest learnings adulthood has had to offer so far has been the art of letting go.

 

Still, I am a person who does what she believes in. The only things I really want are to have a relationship as good as possible with myself and do things I find important. This year I have stopped wasting my time and actually begun to do things. We ain’t getting any younger here. During the past couple years my identity as a musician and writer has grown stronger and finally I am ready to work for those things. We deserve to be who we want to be.

If earlier I have had to make up for the things I’ve lost, I now hope I can still get back some things I have had. My recent trade has been between stubbornness, motivation and naiveness and realism, slight introversion and survival instincts. Sad, isn’t it? So from now on I try to choose better.

 

One more cliché: ”The only thing holding you back is you.”

Well ain’t that the goddamn truth.

 

/H