But first, you must apologize.

Kiitos kaikille, jotka ovat mua seuratessaan tulleet niinkin pitkälle, että ovat saaneet tämän postauksen auki. Bloggaajana nään etuoikeudekseni sekä velvollisuudekseni fikkaroida asioihin, jotka ansaitsevat tulla nähdyksi sellaisina kuin ne ovat, ja parhaani mukaan poistaa jengin sylkipisaroita sellaisten asioiden päältä, jotka eivät niitä ansaitse. Tänään kirjoitan ylpeydestä, ylimielisyydestä ja nöyryydestä.

 

Itsellänihän ei ole mitään aikomuksia katsoa mitään mikä liittyy The Voice of Finlandin uuteen kauteen. Kaksi kertaa kilpailussa mukana olleena tiedän realismin olevan aika kortilla siinä mitä telkkarista tulee ulos, enkä jaksa antaa valtaa asioille, joille se ei kuulu. Good vibes only.

Sain kaksi merkillistä viestiä viikonlopun aikana. Ensimmäinen oli joltain tuiki tuntemattomalta mieheltä, joka näki asiakseen käskeä minua lukemaan TVOF:n sivuilla käytävää keskustelua videoni kommenttikentässä. Ei tervehdystä, ei muistaakseni edes pistettä lauseen perässä. Arvon setä — olen pettynyt arvostelukykyysi monella tasolla. Toinen yllättävä viesti oli toiselta kilpailijalta, jonka kanssa olimme törmänneet Blindien bänditreeneissä. Hän sanoi että harvoin videoon tippuneet kommentit ovat niin kovassa ristiriidassa itse havaitun habituksen kanssa, että hän päätti laittaa mulle tsemppiviestin.

”Kyllähän mä ensin kattelin että mikäs sä oot, mutta sitten ajattelin että siinä tilanteessa (oltiin porukalla oudot ihmiset menossa treeneihin ja kaikkia jännitti jossain määrin) ja sä lähdit vetämään keskustelua ja toit ihmisiä yhteen. Hieno asia. Juuri sitä mitä tarvittiin. Luulen että näin sen taakse, mitä moni nyt ylimielisyydeksi luulee.”

Olen siis virallisesti nostattanut maani Pirkkojen karvat pystyyn. ❤︎

 

Edellä lainaamani henkilö vihjaisi mun kielenkäytön olleen yksi mielipahan aiheuttajista, ja koska siitä riittäisi niin paljon asiaa, että mullakin kasvaisi parta ennen kun olisin valmis, yritän pitää inputini lyhyenä ja tiivistää sen kolmeen ajatukseen:

 

1. The more you know, the more you know.

2. The only thing people most regret is being afraid to be who they wanted to be.

3. Don’t ever be afraid to shine. Remember the sun doesn’t give a fuck if it blinds you.

 

 

Miksi mä puhun englantia? Varmaan siks, että mulla on hyvä korva. Mä oon aina napannut aksentteja ja ääniefektejä nopeasti. Puhuin gibberishiä jo hiekkalaatikolla ja halusin opetella mun englannin niin hyväksi, että musta ei tietäisi, että olen suomalainen. Tää oli Heidi 5v:n suurin haave. Koska mä oon tehnyt töitä sen eteen, mun hyvä kielitaito on avannut mulle muutamia merkityksellisimmistä ovista mun elämässä, esim. kun mulle tultiin baarissa tarjoamaan töitä englanninkielisestä radiosta, ja oon matkustamisen myötä tavannut joitakin mun elämän tärkeimmistä ja rakkaimmista ihmisistä. Siinä on lisäsyy mulle priorisoida englannin kieltä mun sosiaalisessa mediassa. Suomi on mulle rakas, mutta mun horisontti on sitä isompi.

Vaikka feminismi-/naissovinismiliike (kannattaa lukea edellinen postaus ennen kuin antaa hernemaissipaprikoiden kutitella nenässä) on tällä hetkellä kenties suurempi kuin koskaan ja kaiken maailman artistitkin puhuu voimakkaiden naisten puolesta ja ”voimaannuttamisesta”, mä saan edelleen paskaa siitä, että mä oon hyvä jossain. Tai että ainakin kehtaan ärsyttää jengiä sillä, että uskallan olla rennosti ja oma itseni. Meillä jokaisella on omat ongelmamme, mutta hirveästi soisin, ettei toisten ihmisten — etenkään tuntemattomien — habitus olisi yksi niistä.

Mitä vielä tulee minuun itseeni, mun trademarkit on ”kiitos”, ”anteeksi” ja iso hymy. Mun mutsi teki hyvää duunia skidiensä kanssa ja kiusallani oon päättänyt olla parempi tyyppi kuin niin moni, jotka on omalle tielle astuneet.  Ymmärrän, ettei kaikki se tule telkkarissa läpi. Ei kukaan tiedä, miten paha olo mulla oli ja miten mua itketti ja nauratti samalla hetkellä kun kävelin Telakan lavalle. Mä toivon, että mun haastatteluista oli säästetty se clippi, missä multa kysytään mistä toi biisi kertoo mulle, koska se ehkä selittää sen, miksi näytän alussa siltä että haluan vetää jotakuta tauluun. Halusinkin.

”I am the bonfire / you make me stronger / you make me light up / with the shit you throw on me.”

Ja myös miten paljon mua jännitti osallistua uudelleen laulukilpailuun, josta olin tippunut aiemmin ja johon mä lähdin täysin sydän auki, tietäen, että todennäkösesti tuun saamaan turpaan uudelleen.

 

Entä mitä mulle ovat nöyryys, ylimielisyys ja ylpeys?

Mulle ei ole itsestääselvyys, että mä saan laulaa. Että mä oon päässy sisään siihen kouluun mihin halusin, ja että mä oon päässyt sekä opettamaan laulamista että tekemään keikkoja työkseni. Mulle ei ole itsestäänselvyys, että mun pää kestää sekä sitä taiteellista tunnemyrskyä, että sitä, että jollain on aina mielipide. Mulle ei ole itsestäänselvyys edes se, että mun instrumentti on hyvässä kunnossa. Mä oon ollut historiassa kuukausia kykenemätön edes puhumaan. Se menee todella ihon alle. Mikään ei ole mulle itsestäänselvyyttä. Siksi se on niin rakasta. Se, että mä saan esiintyä telkkarissa on etuoikeus. Se, että joku antaa mulle kiitosta siitä, mitä mä sain tehtyä, on kunnia.

Me ollaan kaikki saman arvoisia eikä kukaan ole toista parempi. Mä en lähtenyt Voiceen nenä ylhäällä, vaan toivoen, että pääsisin edes yhden askeleen pidemmälle kuin viimeeksi. Mä lähdin sinne oppimaan. Yritän muutenkin ympäröidä itseni erilaisilla ihmisillä ja haastavilla tilanteilla, jotta voisin imeä itseeni kaikkea, mitä mulla ei vielä ole. ”If you’re the smartest person in the room, you’re in the wrong room.”

Viimeiseksi ylpeys. Suomeksi se on mun mielestä melko negatiivinen käsite, mutta englanniksi käännettynä ”pride” on mun mielestä heti moniulotteisempi sana. Ylpeys ei ole ylimielisyyttä, samoin kuin nöyristely ei ole nöyryyttä. Mä en ikinä tule pyytämään anteeksi sitä, jos mä olen hyvä jossain, mutta olen myös tietoinen, että koskaan ei voi olla valmis tai ”tarpeeksi hyvä.” Mä tuun aina olemaan ylpeä siitä mitä osaan ja mitä oon saanut tehdä ja kokea, mutta koska oon saanut myös lukemattomia kertoja turpaan elämässäni, mä en tule koskaan asettamaan itseäni kenenkään yläpuolelle.

 

The Voice Of Finland tarjoaa teille viihdettä ja leikkaa pois ne kohdat jotka ”eivät sovi kokonaisuuteen”. Jos sä haluat tietää, kuka mä olen, sen saat tietää täältä.

 

Xoxo,

Proud Mary

ProudMary.jpg

I want to thank everyone who has followed me so far to click this post open. As a blogger I see it both a privilege and a responsibility to point light at things that deserve to be seen as they are and wipe off people’s spit of things that don’t deserve it. Today I’m writing about pride, arrogance and humility.

 

I have no intentions of watching anything that’s related to the latest season of the Voice Of Finland. As I’ve participated twice, I know there’s quite a little realism in what comes out of the TV and I don’t want to give power to things that don’t deserve it. Good vibes only.

However, I received two peculiar messages over the weekend. The first one was from a strange man, who saw it as his responsibility to tell me to go read the commentary about my performance. No greeting, not even a period in the end of the sentence if I remember right. Dear old chap — I am disappointed in your judgement on many levels. The other surprising message was from a guy I had met in the Blind Audition’s band rehearsals. He said that rarely the comments on the video had such a huge contrast with the self-perceived vibes, and so he decided to send me a cheering message.

”First I was trying to find out who you are but then in such a situation where strangers were going to rehearsals and everyone was nervous more or less, you started to make conversation and brought people together. That was great, just what was needed. I think I saw behind what many now see as being cocky.”

So I have officially made the Finnish puritans' hairs stand on end. ❤︎

 

The person I quoted above implied my language being one of the causes for the great resentment. Because there’s so much I would like to say about it I would’ve grown a beard before I were done, I try to keep my input short and concentrate it in three thoughts:

 

1. The more you know, the more you know.

2. The only thing people regret the most is being afraid to be who they wanted to be.

3. Don’t ever be afraid to shine. Remember the sun doesn’t give a fuck if it blinds you.

 

 

Why do I speak English? Probably because I have a good ear. I’ve always caught accents and sound effects easily. I spoke gibberish already at the sand box and wanted to learn English so well it couldn’t easily be figured I was Finnish. This was five-year-old Heidi’s biggest dream. And because I worked on it, my good linguistic skills have opened some of the most significant doors of my life, for example when I was offered a job at an English speaking radio station at a bar, and through traveling I have met some of the most important and dear people of my life. That's another reason for me to prioritize using my social media in English. I love Finland, but my horizon is broader than it.

Although the feminist / female chauvinism movement (read my previous post) is possibly larger than ever and all kinds of artists speak for powerful women and ”empowering”, I still get shit for being good at something. Or at least about having the nerve to piss someone off with being relaxed and acting like myself. Everyone has their own problems, but I greatly wish somebody’s — especially a stranger's — way of being wasn’t one of them.

Still as of myself, my trademarks are the ability to thank, apologize and smile widely. My mom did a good job with her kids and I have made a decision to be a better person than some of the people I have met along the way. I understand it all doesn’t come through TV. Nobody can know how bad I was feeling and how I wanted to laugh and cry as I was walking on the Telakka stage. I hope they saved the part of my interview where I was asked what that song I did is about to me, because it might explain why in the beginning of my performance I look like I want to punch somebody. Like I did.

”I am the bonfire / you make me stronger / you make me light up / with the shit you throw on me.”

And also how nervous I was to participate in a singing competition I had dropped out of before and which I again went for with my heart open, knowing I’d probably be kicked in the crotch.

 

Finally, what are humility, cockiness and pride to me?

It’s not a given to me I get to sing. That I got in the school I wanted to, that I’ve got to both teach singing and do gigs as a job. It’s not a given to me I can deal with the agony of creation or that someone always has an opinion. It’s not a given my instrument always is in a good shape. In the past I’ve had to shut up for months and it really gets under the skin. Nothing is given, that’s why it’s so precious. It’s a privilege to get to perform in TV. Having someone give me a compliment about my performance is an honor.

We’re all equal and none of us are better than anybody else. I didn’t go to the Voice with my nose in the clouds, but hoping I would get one step further than the last time. I went there to learn. I try to surround myself with different people and challenging situations so that I could sponge up and absorb things I don’t yet have. ”If you’re the smartest person in the room, you are in the wrong room.”

Last up is pride. In Finnish ”ylpeys” is a rather negative expression, but in English ”pride” is much more dimensional a word. To be proud is not to be cocky, just like being humble is not the same as groveling. I will never apologize for being good at something, but I am also aware you can never be ready or ”good enough”. I will forever be proud about my skills and what I’ve gotten to do and experience, but as I’ve also been beaten up so many times in my life, I will never put myself above anyone else.

 

The Voice Of Finland will provide you entertainment and cut out the parts that ”do not fit in the big picture.” If you want to know who I am, this is where you’ll find out.

 

Xoxo,

Proud Mary